Kultainen keton keskitie – miksi ketoruokavalio ei ole ideologia vaan työkalu.

Miksi kirjoitan tämän nyt?

Viime aikoina ketogeenisestä ja vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta on puhuttu paljon. Osa on kokenut sen rajoittavana. Osa on kokenut sen menevän liian pitkälle. Osa on huomannut, että siitä on tullut joillekin enemmän ideologia kuin työkalu voida paremmin.

Olen seurannut keskustelua rauhassa, mutta nyt haluan kirjoittaa tästä vähän itsekin. En siksi, että minun pitäisi puolustaa tiukasti jotakin ruokavaliota. Vaan siksi, että koen tarpeelliseksi sanoittaa oman näkemykseni ja kokemukseni – myös valmentajana, joka on saanut olla onnekas ja tutustua vuosien mittaan jo satoihin ihmisiin keto- ja VHH-ruokavalioiden äärellä.

Minulle keto ei ole ideologia – eikä “uskonto”, vaikka joskus kuulee niin sanottavan. Se ei ole identiteetti, joka määrittelisi elämässäni kaiken tai josta ei voisi joustaa. Se ei ole jotakin, mitä noudatetaan otsa kurtussa ja tuomitaan kaikki muu vääräksi.

Mutta se ei myöskään ole jotakin, jonka hylkäisin vain siksi, että joku kokee sen menneen liian pitkälle.

Se on työkalu.
Ruokavalio, jolla voi parhaimmillaan palauttaa oman kehon hyvinvoinnin – jos se itselle sopii.

• Työkalu, jota voi käyttää eri vaiheissa elämää.
  Työkalu, jota voi käyttää tiukemmin tai rennommin.
  Työkalu, jota voi syklittää, muokata ja myös jättää taakseen.

Juuri siksi haluan kirjoittaa tämän. Koska en suostu siihen, että keskustelu menee ääripäästä toiseen. En puolesta enkä vastaan.

Minä uskon kultaisen keskitien ketoon.

Sellaiseen, jossa ihminen voi olla – kuten eräs kokenut ketoilija ryhmässäni sanoi – “tietoisesti joustava syklittäjä”.

Millaisia ketoilijoita oikeasti on? – Hiljainen enemmistö.

Kun keskustelu ketoilun ympärillä käy kuumana, äänessä ovat usein ääripäät.

Siksi päätin kysyä omassa yhteisössäni:
Millainen ketoilija tai VHH-ruokailija sinä olet juuri nyt?

Minulla on avoin Keto ja VHH elämäntapana -Facebook-ryhmä, jossa on mukana suuri joukko tavallisia, ajattelevia ihmisiä. Lisäksi valmennuksissani ja suljetuissa ryhmissäni on vuosien aikana kulkenut satoja osallistujia – eri ikäisiä, eri taustoista ja eri tavoitteilla.

Vastaukset eivät olleet äärimmäisiä.
Ne eivät kertoneet tiukkuudesta, jossa omaa kehoa ei kuunnella.
Ne eivät olleet mustavalkoisia.

Ehkä minun oma tapani ohjata ja elää ketoa on myös luonut tilaa sille, että ääneen uskaltavat ne, jotka eivät ole ääripäätä – vaan sitä hiljaista enemmistöä.

Anneli kertoi syövänsä hiilaritietoisesti ja säätävänsä päivän mukaan.
Ei pakkoa. Ei tiukkapipoisuutta. Vaan kokonaisuuden ymmärrystä ja oman kehon kuuntelua.

Marika jakoi, että keto oli hyvä kokemus – mutta paino lähti liikaa.
Hän lisäsi hiilihydraatteja. Kuunteli kehoaan ja muutti suuntaa.
Ketosta ei tullut hänelle ideologiaa tai identiteettiä, josta ei voisi joustaa.

Markku sanoi suoraan, ettei voisi kuvitellakaan punnitsevansa kaikkea.
Silti paino pysyy tasaisena ja olo hyvänä. Hän pohti myös avoimesti lääkärin ohjeita ja ruokavalion näkemyksiä – ilman että kukaan olisi lähtenyt vetämään häntä ääripäähän.

Helena opettelee ja kuuntelee kehoaan, koska tavoitteena on voida hyvin – ei suorittaa.

Merja kuvasi itseään “tietoiseksi syklittäjäksi”.
Välillä optimaalisemmin, välillä rennommin.
Tietoiset joustot kuuluvat elämäntaparuokavalioon.
Tavoite mielessä – mutta hyvällä mielellä.

Eeva taas tietää tarvitsevansa tiukemman rakenteen, ainakin tässä vaiheessa.
Ja sekin on täysin ok.

Tämä on se todellisuus, jonka minä näen omissa yhteisöissäni. Toki joskus mukaan eksyy äärilaidan edustajia – mutta yleensä he eivät viihdy siellä, missä asioita katsotaan maltilla ja monipuolisesti.

Ei sitä, että ruokavalioon sotketaan koko maailmankatsomus, politiikka tai jokin muu ääriajattelu. Se ei ole minun tapani ohjata – eikä sellaista ilmapiiriä halua myöskään yhteisööni.

Meissä on mukana ihmisiä, jotka kokeilevat, säätävät ja ottavat vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.

Tämä on minun kokemukseni valmentajana – ja myös itse ketoa elämäntapana elävänä.

Minäkin rakastan olla se tietoisesti joustava syklittäjä. Sellainen, joka ketoilee omaa kehoaan kuunnellen ja arvostaen. Tavoitteena voida mahdollisimman hyvin – ja nauttia myös elämästä sekä ruoasta.

On totta – keto voi mennä äärimmäisyyksiin.

On rehellistä sanoa tämä ääneen: kyllä, keto voi mennä äärimmäisyyksiin.

Välillä siihen sotketaan mukaan aivan kaikkea mahdollista. Pelottelua, demonisointia, mustavalkoisuutta. Ajatusta siitä, että kaikki muu on vaarallista ja vain yksi tapa on oikea.

Mutta ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa ketoilla. 

Minullakin nousee välillä karvat pystyyn, kun näen sisältöä, jossa rasvaa lisätään rajatta ja kuvitellaan, että hiilihydraattien poisjättäminen tekee automaattisesti kaikesta terveellistä. Tai kun mennään liian tiukalle ja niukalle pitkäksi aikaa ja jaetaan videoita, joissa syödään voita ja naudanlihaa päivästä toiseen. Tai kun ruokavalioon liitetään poliittisia näkemyksiä, maailmankatsomuksia tai sellaista ehdottomuutta, joka ei enää liity ravintoon vaan johonkin ihan muuhun.

Se ei ole minun tapani.

En usko myöskään siihen, että pelkkä makrojen tuijottaminen on terveyttä. En usko siihen, että juustoraaste ja kananmuna päivästä toiseen rakentavat pitkän aikavälin hyvinvointia. En usko siihen, että energiaylijäämä tai ravinnon laatu lakkaisi vaikuttamasta siksi, että hiilihydraatit on rajattu pois.

Jos syömme jatkuvasti yli oman tarpeen – rasvaa, proteiinia tai hiilihydraatteja – keho reagoi siihen.
Jos syömme yksipuolisesti tai huonolaatuista ravintoa, keho reagoi siihenkin.

Se reagoi usein myös stressillä, varsinkin jos mukaan yhdistetään pitkiä pätkäpaastoja, liian tiukka energiavaje tai jatkuva grammojen mittaaminen sovelluksilla ilman kykyä luottaa omaan kehoon ja osaamiseen.

Kyllä – keto on rajoittava ruokavalio. Siksi se ei sovi kaikille. Varsinkaan silloin, jos taustalla on syömishäiriökäyttäytymistä tai suhde ruokaan on jo valmiiksi kuormittunut.

Siksi korostan omissa valmennuksissani aina ymmärrystä.

• Mitä olemme tekemässä.
• Miksi.
• Kuinka pitkään.
• Missä vaiheessa elämää olemme.
• Missä vaiheessa tavoitetta olemme.

Matkalle pitää mahtua erilaisia vaiheita, muuten muutos ei yleensä ole pysyvä. Ja se, mikä on minulle parasta tänään, ei välttämättä ole sitä enää vuoden päästä. Meillä on lupa oppia, säätää ja muokata tapaamme syödä.

Keto ei ole maaginen ratkaisu.
Se ei ohita fysiologiaa.
Se ei tee meistä immuuneja perusasioille.
Eikä se sulje pois sitä, että joskus tarvitsemme lääkäriä ja lääkkeitäkin.

Mutta se voi olla tehokas ja toimiva työkalu – kun sitä käytetään fiksusti.

Minulle kultainen keskitie tarkoittaa sitä, että ymmärretään sekä hyödyt että rajat. Että uskalletaan myöntää ylilyönnit – mutta ei anneta niiden määrittää koko ruokavaliota tai kaikkia sitä käyttäviä ihmisiä.

Ääripäät eivät palvele ketään.
Eivät puolesta eivätkä vastaan.

Miksi tämä koskettaa minua – oma tarinani.

Minulle ketogeeninen ruokavalio ei ole someilmiö tai trendi, vaan henkilökohtainen käännekohta. Pudotin  noin 40 kiloa sen avulla. En siksi, että olisin halunnut kuulua johonkin ideologiaan – vaan siksi, että tarvitsin keinon saada terveyteni ja toimintakykyni takaisin.

Minulle keto oli turvasatama ja on sitä ruokavaliona yhä. 

Se toi ruokarauhan. Se tasasi verensokerin heittelyä. Se auttoi hallitsemaan nälkää ja mielitekoja. Se toi selkeyttä. Se toimi minulle elämäntapamuutoksen merkittävänä alkupisteenä. 

En kokenut sitä rangaistuksena tai liian tiukkana, kun löysin juuri tämän oman tavan elää, jota nyt useissa valmennuksissani myös valmennan. Koen  sen upena työkaluna, joka toimi minulle siinä elämäntilanteessa. Mikä parasta, niin  olen oppinut sen, että välillä rennosti ketoillen, välillä tiukemmin seuraten, välillä tietoisesti joustaen ja välillä syklittäen enemmän hiilareita vaikka vuodenajan mukaan, mutta se turvasatama on koko ajan keto. 

Ja juuri siksi puolustan ketogeenisen ruokavalion olemassaoloa vaihtoehtona.

En siksi, että kaikkien pitäisi tehdä samoin. Vaan siksi, että jokaisella pitäisi olla lupa löytää se tapa, joka auttaa juuri häntä voimaan paremmin. Ilman, että kukaan kyseenalaistaa, tuomitsee tai pelottelee. Ihmiset on fiksuja ja minusta on turhaa vähätellä sitä, että he eivät itse osaa kuunnella omaa kehoaan, vaan joku muu "määrää" miten he voivat. Minä luotan ihmiseen itseen ja tuen siihen, että hän luottaa myös ja tekee valintansa siltä pohjalta. Jos me ei tarjota työkaluja ja vaihtoehtoja, niin se kertoo siitä, että ihmiseen ei luoteta. 

Vuosien varrella oma tapani on myös minäolen  muuttunut. Kun liikunta on lisääntynyt ja elämäntilanne muuttunut, olen itsekin joutunut pohtimaan, mitä kehoni nyt tarvitsee. Se, mikä toimi yhdessä vaiheessa, ei ole ainoa mahdollinen tapa loppuelämäksi.

Se on minulle vapauttavaa ja tässä ollaan vähän uuden äärellä. Joku on kuitenkin vasta matkan alussa ja saattaa tarvita keto-työkalua, vaikka minä en sitä enää jossain vaiheessa tarvitsisi itse. Se ei tee siitä tarpeetonta tai huonoa myöskään. 

Miksi ruokavalion kautta tehty aineenvaihdunnan rauhoittaminen herättää enemmän pelkoa kuin lääkitys?

Yksi kysymys vielä, jota olen pohtinut paljon.

Miksi ruokavalion muutos nähdään helposti äärimmäisenä – mutta vaikka lääkitys nähdään luonnollisena ja hyväksyttävänä?

Miksi pidämme turvallisempana sitä, että jatkamme samaa elämäntapaa ja lisäämme lääkkeen – mutta pelkäämme sitä, että kokeilisimme ravitsemuksellista muutosta ohjatusti ja ymmärtäen?

En vastusta lääkkeitä. En asetu vastakkainasetteluun. Molemmille on varmasti tarvetta ja vaihtoehtoja on hyvä olla olemassa. 

Mutta kysyn silti: miksi ruokavalio työkaluna herättää niin paljon tunteita?

Olisiko osasyy siinä, että ruokavalio vaatii meiltä aktiivisuutta ja vastuuta? Että se ei ole ulkopuolelta annettu ratkaisu, vaan prosessi, jossa opimme itse?

Minusta yhteiskunnassamme olisi tilaa molemmille. Lääkkeille silloin, kun niitä tarvitaan, mutta paremipi tuki erilaisille ravitsemuksellisille työkaluille silloin, kun ne voivat tukea terveyttä ja ihminen olisi valmis kokeilemaan. Meitä valkkujakin tarvitaan minusta nykyään sen virallisen ravitsemusterapeutin rinnalle, jos näitä vaihtoehtoja ei siellä tueta. 

Ja isoa muutosta tarvittaisiin  myös sille, että kaupoissa, kahviloissa ja ravintoloissa olisi enemmän vaihtoehtoja niille, jotka haluavat syödä vähähiilihydraattisemmin ilman, että heidät nähdään ääripään edustajina. Vähähiilihydraattinen on luontaisesti gluteeniton ja viljaton. Helppoja valmistaa ja oikeasti hyviä sekä ravitsevia.

Jos kaipaat reseptivinkkejä, niin Ihanan Inkerin reseptipolku-sovellus on kyllä iso tuki ja apu siihen, jos haluat olla vaikka edellä kävijä siinä, että  sinun kahvilassa on vaihtoehdot huomioitu.